Se mihin keskityt, lisääntyy elämässäsi – Tällainen lausahdus tuli tällä viikolla töissä vastaan ja jäin miettimään mitä sillä käytännössä tarkoitetaan ja miten sitä voisi tietoisesti hyödyntää omien tavoitteiden saavuttamisessa?
Oletko törmännyt tilanteeseen jossa tiedät, että jokin homma pitäisi hoitaa, mutta et kerta kaikkiaan saa aloitettua? Tiedät, että lykkääminen ei tuo muuta kuin ongelmia, mutta tästäkin huolimatta et vaan saa aloitettua tekemistä. Joskus mielemme tuntuu rakentavan todella isoja esteitä tiettyjen tehtävien aloittamiselle. Jos vetkuttelu tehtävän äärellä kuulostaa tutulta niin et ole asian kanssa yksin, vaan kyseessä on varsin tavallinen ilmiö.
Osaaminen nähdään usein ulkopuolelta tulleen oppimisen tuloksena. On melko selkeää ja suoraviivaista peilata työelämän osaamista koulutukseen ja työkokemukseen. Haastavampi osuus onkin tunnistaa ja todentaa omat luontaiset ominaisuudet, jotka lopulta ovat ainoa tie viedä opittu osaaminen käytäntöön. Niiden mitattavuus ja vertailu on miltei mahdotonta, joka antaa taas loistavan mahdollisuuden erottautua massasta ja sitä kautta kasvattaa omaa kilpailuetua työmarkkinoilla.
Juniorit ja seniorit ovat toki meille kaikille tuttuja termejä, mutta mitähän nuo aktori ja mentori oikein puuhaavat?
Itse mentoroinnilla on vuosituhantiset perinteet, jossa siirretään kokemuksia ja tietoja työelämässä olevalta kokeneelta toimijalta (mentori) opiskelijalle tai jo työelämässä olevalle aktorille. Aktori on siis kisälli, valmennettava tai oppilas kun taas vastaavasti mentori on valmentaja, kannustaja tai opettaja.
Onko teidän työpaikalla se Joku – henkilö jonka vastuulle kaadetaan kaikki epäselvät, mutta melkoiset oleelliset tehtävät?
Meillä on. Pääosin tämä Joku tulee paikalle, kun suunnitellaan uutta tai tehdään muutoksia jo olemassa olevaan prosessiin.
Rakastan oppia uutta ja hyppäänkin aina innolla uuteen ja innostavaan asiaan. Ja jos vaan mitenkään mahdollista niin jonkin kurssin tai pidemmän koulutuksen kautta. Välillä toki huomaan, että ennakko-odotukseni eivät vastanneet toteumaa, eikä uuden oppiminen olekaan niin miellyttävää tai hyödyllistä kuin odotin. Mutta koska on aloitettu niin suomalaisella sisulla vaan eteenpäin – niin kuin sanonnan mummo lumessa.
En yleisesti ottaen pidä ajatuksesta luokitella ihmisiä eri kategorioihin, varsinkin kun luokitteluja luetaan usein varsin mustavalkoisesti. Toisaalta on helpompi kuvata jotain asiaa tai persoonaa kun on jokin yleisesti tunnettu verrokki mihin peilata.
Ongelmalla on sanana ikävä kaiku. Tämän vuoksi lieneekin nykyään tavallista – varsinkin työelämässä – puhua mieluummin haasteista. Onhan haaste nyt sananakin pehmeämpi, sellainen pienehkö vastoinkäyminen josta kyllä selvitään ripeästi. Ongelma taasen on kuin iso ja pelottava mörkö, jonka poistamiseen meillä ei välttämättä olekaan keinoja.
Nykysuomalainen viettää kuulemma elämästään keskimäärin yli 30 vuotta töissä. Se on paljon aikaa se, eikä siis ole ihme, että moni miettii yhä tarkemmin oman työnsä mielekkyyttä. Myös työn murros on pakottanut meitä miettimään työn tekemistä kokonaan uudelta kantilta. Uskon, että nämä molemmat asiat ovat myös osasyitä siihen, että useimmat meistä eivät myöskään tee enää koko työuraansa saman työnantajan palveluksessa – tai edes samalla alalla.
Mistä sitten tunnistaa omat arvot? Ja tässä kohtaa tulee olla rehellinen… ei ole huonoja arvoja tai hyviä arvoja, on vain itselle oikeita arvoja. Arvot istutetaan usein jo lapsuudessa kotikasvatuksen perustana, mutta ne muokkaantuvat jokaisella oman elämänkokemuksen kartuttua. On siis hyvä välillä pysähtyä tarkastelemaan mikä ihan oikeasti on minulle tärkeää? Sillä kun teet arvosi mukaisia päätöksiä, voit elää sellaista elämää joka tuntuu omalta.