Viime vuonna elämämme muuttui täysin. Maailmanlaajuinen pandemia ei jäänytkään Kiinan ongelmaksi, vaan nopealla aikataululla levisi myös tänne Pohjolaan. Viime aikojen uutisoinnin myötä olemme myös tajunneet, että luvattu elämän ”normalisoituminen” ei tule olemaan vielä aivan lähikuukausien juttu. Uutisointi viruksen äärellä on vahvaa ja aiheuttaa meille kaikille varmasti monenlaisia hankalia tunteita. Useat meistä ovat myös joutuneet sopeutumaan hankaliinkin muutoksiin esim. työrintamalla. Osalle meistä ei enää ole tarjolla töitä kun taas osalla töitä on aivan liikaa – kumpikaan näistä tilanteista ei ole optimaalinen ja aiheuttaa kokijalleen negatiivisia tunteita ja stressiä.
Vaikeisiin aikoihin liittyy väistämättä myös suurta stressiä monesta eri kanavasta. Uusien ja mahdollisesti vaikeidenkin elämäntilanteiden kohdalla stressimme määrä ja kestoaika voivat pahimmillaan ylittää henkilökohtaiset sietorajamme. Aistimme virittyvät äärimmilleen ja elimistömme varautuu alkukantaiseen reagointiin kokemaamme uhkaa kohtaan.
Tällainen pakene tai taistele- reaktio on kehittynyt, jotta selviäisimme hengissä fyysisen uhan edessä. Nykyään kuitenkin törmäämme useammin erilaisiin henkisiin uhkiin/kriiseihin kuin fyysisiin. Elimistömme ei ole vielä sopeuttanut tätä reaktiota näihin nykyajan uhkiin, vaan edelleen meillä lähtee käyntiin prosessi, joka on kehitetty villieläimen kohtaamisesta selviytymiseen. Konkreettinen valinta taistelemisen tai pakenemisen välillä ei kuitenkaan ole useinkaan mahdollinen kohtaamassamme stressitilanteessa, koska ongelmamme ovat useimmiten enemmän ajatustyötä vaativia ja pitkäkestoisia prosesseja.
Koska olemme yksilöitä niin meillä on myös jokaisella omanlaisemme tapa tulkita tapahtumia ja tämä oma tulkintamme uhkatilanteesta vaikuttaa suoraan toimintaamme. Osa meistä lähtee heti nyrkit pystyssä barrikadeille koronaa, rajoituksia ja työn menettämisen vääryyttä vastaan, kun taas osa pakenee tilanteen aiheuttamaa tuskaa. Erilaisia keinoja pakenemiseen löytyy kyllä – niin hyviä kuin huonojakin – mutta kannattaa muistaa, että pakeneminen vain siirtää ongelman kohtaamista eteenpäin. Eikä mahdollisia nyrkkeilyhanskojakaan tarvitse ottaa heti pois käsistä, mutta taistelut kannattaa valita huolella ja oikein.
Voi myös käydä niin, että jos elimistömme kokee, että taisteleminen tai pakeneminen ovat mahdottomia niin meissä lähteekin aktivoitumaan lamaantumisreaktio. Olemme taas tuolla kaukaisten selviytymiskeinojen äärellä: joskushan eläimilläkin ainoa keino selvitä on esittää kuollutta. Lamaantumisreaktio on myös biologinen suojelumekanismi, jonka avulla pystymme suojelemaan itseämme järkyttävältä tilanteelta.
Onneksi useimmiten tällainen henkinen lamaantuminen asian äärellä on kuitenkin lyhytaikaista. Useimmat meistä pääsevät sen yli ja pystyvät aloittamaan esimerkiksi uuden työn hakemisen alkujärkytyksen jälkeen. Jos kuitenkin tuntuu siltä, että kynnys uuden työn hakemiseen on liian korkealla niin lähde etenemään pienin askelin vaikka näiden vinkkien avulla:
– Keskustele ja sparraile aiheesta ystävien/kavereiden/läheisten/entisten työtovereiden kanssa ja kerää yhteen oma ”osaamiskarttasi”. Kun kirjoitat paperille asiat, joissa olet heidän mielestään hyvä niin samalla oma kokemus osaamisestasi selkenee!
– Päivitä CV (muista päivittää myös kuva).
– Selaa aktiivisesti vapaiden työpaikkojen ilmoituksia ja jos jokin kiinnostaa niin laita rohkeasti hakupaperit sisään – huolimatta siitä, että et mahdollisesti täytäkään kaikkia mahdollisia vaateita.
– Muista myös ns. ”hiljaiset haut” eli kontaktoi rohkeasti yrityksiä myös avoimilla hakemuksilla.
Ja ennen kaikkea: Älä lannistu vaikka ei heti tärppäisikään – se oikea paikka tulee kyllä vastaan!